Hikeä ja hyvää mieltä

Siinä vaiheessa kun päälle painavien esseiden lukumäärä alkaa olla kahden käden sormilla laskettavissa ja pää tuntuu räjähtävän kaikesta tiedosta on ihan kiva päästä neljän seinän ulkopuolelle tekemään jotakii aivan muuta. Liikunta on aina ollu mulle tosi tärkeä henkireikä ja sitä se on ollu myös täällä vaihdossa. Syyskuun puolella kerroinkii, että kävin Clubs & Societies Recruitment Drivessa maksamassa jäsenmaksut Dance Clubiin ja Badminton Clubiin. Täytyy kyllä sanoo, että oon päässy liikkumaan ihan kunnolla niiden muutamien eurojen edestä, jotka alkusyksystä pulitin.

Tanssimista oon harrastanu ties mitenkä monta vuotta ja täällä pääsin jatkamaan tätä heilumista baletin ja jazztanssin muodossa. Lisäksi uutena lajina oon myös kokeillut millaista irlantilainen tanssi on. On kyllä ollu ihan huippua jatkaa samojen lajien parissa ja ihastuin ihan kunnolla tuohon irlantilaiseen tanssiin. Musta hienoa on ollu myös se, että opettajat Dance Clubissa jaksaa muistuttaa siitä miten tekniikka ei ole kaikki kaikessa, vaan tärkeintä on se into ja energia millä tanssit. Eli täytyy tykätä siitä mitä tekee tai ainakin yrittää löytää se tekemisen ilo.

Dance Clubin kautta pääsin myös esiintymään tänä syksynä ihan mukavasti. Heti syyskauden alussa Dance Club järjesti koetanssitilaisuuden, josta valittiin tanssijoita mukaan esitysryhmään ja tadaa, tulin valituksi. Esitysryhmän kanssa harjoteltiin tanssiesitys, joka toteutettiin flashmobin muodossa Halloween-iltana. Sen lisäksi tämän viikon keskiviikkona oli loppunäytös, jossa kaikki street-, jazz-, baletti- ja irlantilaisen tanssin ryhmät pääsi näyttämään taitojaan. Kyllä toi esiintyminen on vaan joka kerta ihan yhtä kivaa!

Tanssimisen lisäksi oon käyny pelailemassa sulkapalloa kaksi kertaa viikossa ja itteasiassa toin oman mailanikii mukana Suomesta. Junnuna kävin reilun vuoden ajan pelailemassa sen verran, että säännöt ja peruslyönnit onnistuu. Sen jälkeen oon käyny lätkimässä palloa säännöllisen epäsäännöllisesti aina kun arkikiireet on helpottanu, mutta täällä oon löytäny innon tota lajii kohtaan ihan uudella tavalla. Asiaan varmaan vaikuttaa se rento ja kannustava ilmapiiri mikä kaikkien sulispelaajien välillä on. Plussana sulkkiksessa käymisessä on tietysti ollu myös se, että oon tutustunu todella moneen uuteen ihmiseen, myös niihin irlantilaisiin!

Musta on ollu mielenkiintosta huomata miten hieno idea urheilemisen ja oikeastaan kaiken muunkin harrastamisen takana on. Ihan sama mistä maasta tulet, mitä kieltä puhut, miten paljon olet pelannut tai ollut mukana harrastustoiminnassa, koska pelkkä se into ja ilo lajiin yhdistää ihmisiä. Joo, tiedän miten kliseiselle toi edellinen lause kuulostaa, mutta tää kuuluu tähän 'valaistumisia tosielämässä'-sarjaan.

Suosittelen kaikkia vaihtoon lähteviä pitämään kiinni niistä jutuista ja harrastuksista mitkä tekee onnelliseksi, tai kokeilemaan jotain uutta juttua mistä on aina haaveillut. Mietin itte miten paljosta olisin jäänyt paitsi, jos tanssitunneille ja sulkkishallille menemisen (välillä myös raahautumisen) sijaan olisin vaan istunu pienessä huoneessani ja tuijotellu ulos sateeseen. Pienen aktiivisuuden ansiosta koen olevani tosi onnellinen ja onnekas, sillä oon löytäny ympärille ihan mahtavia tyyppejä joiden ansiosta ihan se perusarki vaihdossa on juuri sitä parasta aikaa.

Time for some rugby!

Irlannissa vietetty vaihtoaika ei olisi mitään ilman kunnon rugbymatsia. Mulle tarjoutui oiva mahdollisuus päästä seuraamaan tätä lajia, kun rugbysta innostuneet kaverini saivat minut houkuteltua katsomaan Irlanti vastaan Fiji-ottelua Limerickin keskustan liepeille, Thomond Park Stadiumille. Areena toimii Munsterin rugbyjoukkueen kotikenttänä ja Limerick onkin tunnettu kovasta rugbyhengestä. Rugbyn lisäksi muun muassa Pink kävi heittämässä keikan tällä samaisella areenalla muutama vuosi sitten, eli ihan pienestä paikasta ei ole kyse.

Tienvierustalta pystyi ennen pelin alkua bongaamaan aika monta kannustuslippujen myyjää ja hot dog-kioskia, eli ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Oltiin areenalla jo hyvissä ajoin, jotta saataisiin hyvät seisomapaikat. Seisomakatsomossa oli se hyvä puoli, että pelaajat eivät olleet vaan pieniä hahmoja juoksentelemassa kenttäpäädystä toiseen, vaan pelaajat olivat ihan siinä vieressä. Tämä oli erityisen mukavaa silloin, kun pelaajat vaihtoivat alkuverryttelyjen jälkeen toisen paidan päälle. Ja ihan noin muutenkin. Myös itse pelin seuraamisen kannalta.

Ennenkun peli saatiin käyntiin, niin Fiji esitti sotatanssin, jonka joukkue tekee ennen jokaista ottelun alkua. Musta oli mielenkiintosta nähdä pala niille tärkeää kulttuuria ja suosittelen kyllä vilasemaan mistä on kyse vaikkapa tutun Youtuben kautta laittamalla hakusanoiksi Fiji ja War Dance. Muutenkin pelissä oli tosi hyvä tunnelma ja onneksi mun vieressä seiso kolme hieman kokeneempaa 60+ mieshenkilöä, jotka kommentoi Guinness-lasit kädessä pelin tapahtumia. Pysyi tällänen rugbyn saloihin perehtymätönkii menossa mukana ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että se kasassa möyriminen on ihan oikeaa peliä.

No miten siinä pelissä sitten kävi? Aika lohduttomat lukemat Fijin kannalta, sillä Irlanti voitti 53-0. Toivoin kovasti Fijin onnistuvan edes kerran ottelun aikana, vaikka irlantilainen kaverini ei kauhean onnelliselta kommenttini jälkeen näyttänytkään. Joka tapauksessa, sanon kyllä, että rugbymatsi kannattaa käydä katsomassa, jos siihen vaan tilaisuus tarjoutuu. Vaikkei peli itsessään kiinnostaisikaan, niin 80 minuuttia saa kulumaan aika nopeasti, kun vertailee miesten järkyttävän kokoisia reisilihaksia ja miettii miksi amerikkalaisessa jalkapallossa miehet on suojattu kovia kypäriä myöten, kun taas nämä herrat viilettävät kentällä ilman sen suurempia toppauksia.

Are you all right? -Ööö, yes...?

Vaihdossaolo ja jatkuva altistuminen vieraalle kielelle tietää lähes väistämättä jonkinasteista parannusta kielitaitoon. Enkunopiskelijana koen olevani jo kohtuullisen korkeella suorittamisen tasolla, joten millään huimalla kohinalla kielenosaaminen ei ole pompannut ylöspäin. Mutta ei käy kieltäminen, sujuvuus ja yleinen varmuus käyttää kieltä on ehdottomasti mennyt eteenpäin, eli vaihdosta on ollut paljon konkreettista hyötyä!

Hauskinta täällä ollessa on ollut bongailla niitä pieniä kulttuurisia juttuja, mitä paikalliset viljelevät puheessa. Tässä muutamat jutut, jotka toistuvat lähes kaikissa kanssakäymistilanteissa irlantilaisten kanssa.

How's it going? Tätä käytetään aika paljon irlantilaisten toimesta How are you?-kysymyksen sijaan.

How are you?/How's it going-kysymykseen vastatataan joko Good! tai Grand!
Itte tarjoilin ensimmäiset viikot sitkeästi Fine-vastausta, ennenkuin sain sisäistettyä Grand-sanan käytön. Fine ei vaan ole näille se luonnollisin vaihtoehto.

Thanks a million! Tätä lausahdusta kuulee tosi useesti irlantilaisten suusta sen perinteisen Thanksin lisäksi.

Baaritiskillä esitetty kysymys Are you all right? aiheutti aluksi pienen hämmentymisen hetken: Joo, kyllähän mulla on kaikki ihan hyvin, voi apua, näytänkö mä siltä että oon kamalassa kännissä, mitäköhän mun kuuluu vastata, eikun niin joo tietysti, joo, ööö, siideriä kiitos! Samaa kysymystä käytetään myös ahkerasti muissakii vastaavissa palvelutilanteissa, esimerkiksi koulun lounaspaikoissa ja perimmäisenä tarkoituksena on ihan vaan varmistaa, että saatko jo palvelua.

It was great craic! Eli kun joku juttu on ihan huippua. Tätä lausahdusta yksi poika Badminton Clubissa käyttää aina hyvän sulkkismatsin jälkeen. Hyvin menneet viikonloput ja muut tapahtumat kuitataan samalla lauseella ja esimerkiksi Dance Clubissa ohjaaja tsemppasi meitä tulevaan esitykseen sanomalla It's gonna be great craic!

Muita sanoja ja ilmauksia olisi vielä takataskussa, mutta nämä taitavat olla ne yleisimmät, joilta ei voi välttyä, vaikka Irlannissa viettäisi vain vähän lyhemmänkin ajan. Ajasta puheenollen, vaihtoaika alkaa olla enemmän lopussa kuin edessä. Haluaisin tiedustella miten oon voinut olla Irlannissa jo reilusti yli kaksi kuukautta...?